Espanja - Matalascañas (Torre de la Higuera)

Tarinoissa esiintyvä Infotyttö:
Kilpailevan hotellin rakennuksesta löytyneen pienen turisti-infon työntekijä. Auttoi meitä monissa kysymyksissä ja järjestelyissä ajan kanssa.

Torre de la Higuera, Matalascañas

Jo lomaesitteemme sanoi että paikkakunnalla on ainoastaan jonkin verran ravintola / iltaelämätarjontaa. Päätimme siltikin matkata Matalascanakseen koska emme kumpikaan kaivanneet tunnettuihin discokeskuksiinkaan. Kesäkuun puolessavälissä kaikkialla oli vielä melko autiota. Pienestä keskustasta löytyi joitakin ravintoloita ja aamupäivisin parituntia auki olevia matkamuistoliikkeitä.

Paikkakunnalla itsessään ei ole muita nähtävyyksiä kuin käsittämättömät rannat, lähellä oleva luonnonpuisto, toimiva valomajakka ja mereen kaatunut torni (Torre de la Higuera): Satoja vuosia sitten oli rannoilla seisonut tähystystorneja arabien varalta. Ilmeisesti Lissabonin tienoilla olleen merenjäristyksen aiheuttama tsunami-aalto oli lyönyt n. 30 km sisämaahan asti ja kumonnut tämän tornin hops vaan niin että siitä töröttää perustukset hiekasta (Tämä oli varovainen käännös infotytön kouluengannilla kertomasta tarinasta). Laskuveden aikaan tornin jäänteille pääsee kävelemään ja sen tiilien välissä olevaa merenelämää ihmettelemään, nousuveden aikaan sen ympäri pystyi uimaan.

Koko paikkakunta tuntuu koostuvan vain asukkaitaan odottelevista huviloista ja kerrostaloista. Eräs hyvää englantia puhuva tarjoilija informoi meitä, että ihmiset tulevat vasta kesällä. ? Kesä alkaa siis heinäkuun puolessavälissä, tiedoksi kaikille jotka eivät sitä tienneet. Virkistävää oli että kukaan ei käytännöllisesti katsoen puhu saksaa tai englantia, oli siis harjoiteltava espanjaa. Myös ruokalistat rafloissa ovat ainoastaan maan kielellä, eikä esim suomeksi niin kuin esim Rethymnonissa Kreikassa.

Ranta

Sellaisia rantoja emme kyllä ole vielä koskaan nähneet. Atlantin rantaviivaa yli 40km josta tietenkin vain murto-osa oli paljaalla silmällä nähtävissä. Hiekkaa, pehmeää vaaleaa hiekkaa josta löytyi lukemattomia erilaisia simpukankuoria. Mielenkiintoista meikäläisille oli vuorovesi-ilmiö. Ranta siirtyi aina noin 50m eteen ja taakse..! Jännää!

Ainakin meidän loma-aikanamme oli rannoilla vielä hyvin tilaa eli ei tarvinnut naapurin jalkoja tuijotella. Paitsi viikonloppuisin kun kaupungeista matkusti paljon ihmisiä auringon ottoon, silloin kävi varsinainen hulabaloo.. samainen meininki on kuulemma heinäkuun puolesta välistä kesän loppuun saakka, silloin on kaikki paikat täynnä turisteja. Rantaa pitkin vievä kävelykatua pitkin voi kävellä kylän päästä päähän monen kilometrin matkan.

Hotelli

Kahdeksankerroksinen Hotel Flamero on paikkakunnan vanhimpia hotelleja. Tuntui olevan jonkinlainen maamerkki, "keskipiste". Huoneita oli satoja, eli asiakkaitakin oli hyvin paljon. Suuri osa näistä oli lapsiperheitä tai koululaisryhmiä – kaikki espanjankielisiä – mikä taas johti paikka paikoin infernaaliseen meteliin. Huone oli onneksi hyvin rauhallinen ja tilaamamme merinäköala hulppea. Iltaisin tarkkailimme parvekkeelta kymmenien kalastusveneiden liikehdintää avomerellä. Pieniä valopisteitä näkyi horisontissa niin paljon, että luulimme ensimmäisenä iltana meillä olevan vastarannan. Mutta mikähän se olisi ollut?

Erikoista oli sähkön kulku: wcn katkaisijaa piti napsuttaa 3-25 kertaa nipsnaps ennen kuin valot menivät päälle. Olohuoneen kattovaloa vain n. 3 kertaa. Yövaloja ei lainkaan. Toisella viikolla kaikki valot toimivat moitteettomasti. Parvekkeesta vielä: ilmankosteus oli niin suuri, että mikään ei kuivunut ulkona.

Sevilla

Matkustimme Sevillaan yhdeksi yöksi – on kuulemma MUST jos sielläpäin maailmaa liikkuu. Infotyttö hankki muutamien ***hotellien numeroita joista sitten edullisimpaan majoituttiin: kakkonen € 69,- ilman aamiaista. Halvempiakin varmasti löytyisi mutta tämä oli oikein mukava, rauhallinen ja siisti pieni 27 huoneinen.

Heitimme siis tavarat huoneeseen ja lähdimme kiertämään pakolliset kohteet. Katedraali, maailman kolmanneksi suurin, oli hyvin vaikuttava – toisaalta kaikki katedraalit mitä on jo tullut nähtyä ovat jossain määrin samanlaisia? Suurimman vaikutuksen tekivät pienet sivukadut ja uskomattoman kauniit vanhat talot keramiikkalaatoin koristelluin julkisivuineen. Jossain vaiheessa kun etsimme apteekkia josta saisimme salvaa auringonpolttamiin, totesimme olevamme keskellä siesta-aikaa liikkeellä. Kaikki tosiaan meni kiinni klo 15:00 ja seuraava tilaisuus ostaa jotain olisi vasta puoli kuudelta. Ainoastaan turistialueen matkamuistoliikkeet ja kahviot olivat siestasta huolimatta avoinna.

Illalla menimme katsomaan kuuluisaa "el patio sevillano" Flamencoshowta. Hinta € 27,- sis yhden juoman. Show oli oikein hieno, Flamencotanssi on yksi maailman kauneimpia katseltavia.. mieluusti olisimme huolineet yleisöön myös paikallisia tuomaan tunnelmaa, koko rafla oli täynnä hillittyjä japanilaisia. Sieltä taasen kävelylle pienille kaduille, pieneen katuravintolaan syömään tapasta (jonka kuvittelimme vähän erilaiseksi) ja herkullista liharuokaa.. ja se punkku, ahh "Montesierra"..

Seuraavana päivänä teimme tunnin kestävän kiertoajelun kaksikerroksisessa avobussissa, tarkastimme Sevillan upe-an härkätaisteluareenan museoineen ja ostelimme vielä joitakin matkamuistoja ja tuliaisia. Sitten bussilla takaisin.

Villihevosten kokoaminen

Matalascañas on periaatteessa valtavan luonnonpuiston ympäröimä. Tällä alueella on mm paljon hevosia jotka ovat jonkun omistuksessa mutta elävät vapaana luonnossa (ks. poro). Kerran vuodessa näistä hevosista kootaan tammat varsoineen, erotetaan ja katsotaan mitä menee myyntiin. Koko homma alkaa El Rochiosta, kylästä jossa talot muistuttavat lännenelokuvien kulisseja ja jossa pääkatukin on nilkkoihin upottavaa pehmeää hiekkaa. Tänne kylälle sadat ellei jo tuhannet hevoset kootaan ja ajetaan 15km:n päähän Almonteen. Matkan varrella missälie tapahtuu erottelu ja päämäärään saavuttua ajavat hevosenomistajat caballeroineen oman laumansa kylän läpi. Infotyttömme suositteli Almonten päätä tapahtumasta ja niin vuokrasimme auton ja matkasimme paikan päälle. Arvelimme homman olevan villiä ja vallatonta, mielessä kävi jopa pikku Hyundaimme yli laukkaava pillastunut kaakkilauma – parkkeerasimme siis hyvän matkan päähän actionista. Saavuimme n. 5 tuntia aikaisemmin kuin mitä olisi tarvinnut. Istahdimme aukion laidalla olevaan kahvioon ja saimme sanakirjan ja viittilöinnin avulla selville että hepat ajetaan juuri tämän kahvion ohi. Ei muutakuin odottamaan. Pyhävaatteisiinsa pukeutunutta väkeä alkoi kerääntymään pikkuhiljaa, liikennekaaos oli ajoittain käsittämätön. Pienen aukion keskellä oleva patsas toimi liikenneympyränä ja mitä enemmän poliisi ajeli ja huuteli megafoniin ja laittoi parkkikieltoja, sitä enemmän melu yltyi, autot seisoivat sikinsokin tööttäillen toistensa ovia vasten, ihmisiä käveli seassa kaikessa rauhassa.. kyllä pyöriteltiin päätä, tuleeko tästä ikinä mitään. Hommasta tuntui puuttuvan järki: mikseivät ne tuki niitä kahta katua joilta tälle aukiolle pääsee? Vaan kas kummaa, illan hämärtyessä, kun viimeisetkin autot oli saatu pois kuvasta oli ihmisiä kadunvarsilla jo tuhansia katsomassa, ja yhtäkkiä näkyi kaukana katua pitkin tuleva ratsastajajoukko. Ihmisjoukon muodostaman kujan läpi alkoi pienten hevoslaumojen (20 - 150 hevosta) virta. Niiden edessä ja takana ratsasti 3-5 paimenta lännensatuloissaan, ohjat rennosti toisessa kädessä, jonkinlainen parin metrin paimenkeppi toisessa. Nuorimmat hevosmiehet olivat taatusti vain 6-vuotiaita, istuivat hevosenselässä kuin siihen syntyneet konsanaan. Tammoja ja varsoja, lukemattomia ravasi ohitsemme. Tunnelmaa on mahdotonta kuvailla – hevosmiehet vilkuttelivat ja hymyilivät ihmisille, heille raskaan työn tekijöille tämä oli yhtä samaa juhlaa kuin katsojillekin. Ihmiset ottivat kuvia, jopa TV-Kamerat juontajineen olivat paikalla. Suurimpien etunenässä ratsastavien miesten arvelimme olevan lauman omistajia, rinta röyhistellen omia hevosiaan esitellen. Tunnin seurailimme tätä meille aivan uudenlaista showta ja sitten lähdimme pelastamaan autoamme ennen kuin liikennekaaos alkaisi ja jo nyt ahtaat kadut tukkiutuisivat entisestäänkin.

Seikkailu avomerellä

Hezzu oli jo pidempään vilkuillut kaihoisasti meren tyrskyihin, kauas, sinne missä taivas ja maa yhtyvät. Mippe tämän huomatessaan kiinnitti Hezzun huomion aina johonkin turvallisempaan, maanpäällisempään.
Kyllähän tätä oli osattu jo odottaa, silti meni polvet pehmeäksi kun asia eräänä aurinkoisena päivänä kajautettiin ilmoille: "Vuokrataanko polkuvene?".
- Ähm.. tuota.. no katotaan nyt.
- Paljonkohan se maksaa..
- En kyllä lähde minnekään avomerelle sinun kanssa!
- Avomerelle!?, nauroi Hezzu huvittuneena
- nii-in, kuitenkin saat jonkun hiio-hoi -kohtauksen ja poljet Afrikkaan!

Tähän Hezzu ei voinut kuin nauraa, mippe oli kuitenkin vakavissaan, ainakin vähän. Niin sitten sovittiin päiväksi tiistai ja tänä kyseisenä päivänä tallustettiin rantaan. Hezzu reippaana, mippe suu tiukkana viivana. Polkuvene otettiin ja oikein ystävällinen rantasetä piti veneestä kiinni kun mippe kipusi ensin kiikkerään aaltojen keskellä olemassaolostaan kamppailevaan muoviluomukseen.
Hezzu hyppäsi vanhan merikarhun tapaan perässä ja ehti justiin istahtaa alas ja kysyä ystävälliseen sävyyn että ohjaatko sinä, ja mippe juuri ehti sanoa joo, kun ensimmäinen merenranta-aalto näytti mihin olemme päämme pistäneet. Kuului vain hums-pläts ja koko maailma oli täynnä suolavettä. Litimärkinä kiireestä kantapäähän hekotimme hetken polkien kuin hullut vähän kauemmas missä aallot eivät ilmeisesti niin meitä koittelisi.

Siinä sitten poljettiin. Rannalta katsoen varmaan aika pientä ympyrää. Jos nokka oli merellepäin, kuvitteli mippe olevansa merisairas, jos se oli oikealle, tulivat aallot väärästä vinkkelistä (vene keinuu liikaa! Aa! Me hukutaan!) ja vasemmalle taas ei voi koko aikaa mennä - silloin tosiaan päätyisimme sinne Afrikkaan.
Jossain vaiheessa Hezzu kysäisi muka ohimennen saako hän hyppiä veneestä. Kohtalokas kysymys; mippe melkein itkua alkoi vääntämään, arveli pyörtyvänsä kauhusta jo pelkkään ajatukseen olla yksin avomerellä tämän laatikon armoilla. Sovittiin siis ettei kukaan hyppää veteen.
Jossain vaiheessa, ikuisten aikojen kuluttua oli tunti ohi ja rantaan polkeminen alkoi - olimme selvinneet hengissä Atlantin karusta aallokosta. Jälkeenpäin rantaa tarkkaillessamme ja poijuja maanmerkkinä pitäen, totesimme että olimme kauimmillaan käyneet suurinpiirtein siinä kohdassa missä rantaviiva on laskuveden aikaan.

Kyläjuhlat

Villihevosten kokoaminen Almontessa oli alkusoittoa alkaville kyläjuhlille, joissa olisi ollut myös – valitettavasti vasta lähtöpäivänämme – härkätaistelua. Tämä siis jäi väliin, mutta päätimme kuitenkin taas vuokrata auton ja reissata iltaruuan jälkeen 30 km:n päähän katsomaan mikä on meininki. Mietimme vielä tulemmekohan liian myöhään paikan päälle jos iltaruuan jälkeen lähdemme liikkeelle... Perillä olimme vähän jälkeen yhdeksän, jätimme auton pääkadulle mikäli taasen on villihevosia maisemissa. Kävelimme keskustorille ja lähelle rakennetulle huvipuistoalueelle ja kas – missään ei näy ketään? Kojut suurin osa suljettu, laitteita pestiin, valoja vasta sytyteltiin. No höh? Hakeuduimme samaiselle terassille, kuin viimeksikin, istuimme alas ottamaan lasilliset ja jäimme tarkkailemaan tilannetta. Baarin omistaja oli jostain kumman syystä päättänyt tuplata terassinsa pöytä- ja henkilökuntamäärän – näinköhän tuo kannattaa, kun ei täällä ketään näy? Kymmeneen mennessä ei vielä muutosta, lähdimme siis jalan tarkastelemaan tilannetta. Nyt laitteissa soi jo musiikki mutta muuten ei oikeastaan pientä kourallista lukuunottamatta ollut ketään liikkeellä. Juhla-alueella oli kaksi pääkatua, toinen laitteille ja toinen ulkoilmaravintoloille. Paikkoja näissä ravintoloissa oli yhteensä varmasti enemmän kuin parituhatta – jotenkin erikoista.. perjantai-ilta, kello yli kymmenen ja vain tarjoilijat pelailivat korttia keskenään. Yhdessä ravintolassa sentään oli ohjelmaa: parikymmentä ihmistä oli koonnut tuoleista piirin, kaikki taputtivat rytmistä taptutusta, yksi soitti kitaraa – justiiin niin kuin espanjaksi kitaraa soitetaan, yksi lauloi ja kaksi henkeä tanssi flamencoa! Wau, olemme aito-andalusiassa!

Maleksimme kojulle jossa myytiin erilaisia herkkuja ja kas vain: kookospähkinän viipaleita. Tuli sellaistakin sitten maistettua – oli niin kuin Bountyä ilman sokeria eli oikein hyvää. Alueen sisäänkäynnin lähettyvillä istuessamme rupesi pikkuhiljaa tapahtumaan: yhdestätoista alkaen alkoi populaa tulemaan joka nurkan takaa valtavirtoina, sukupolvet toistensa kanssa, kaikki parempiinsa pukeutuneina. Puoli kahdeltatoista oli jokainen ravintola jo yli puolillaan. Tässä vaiheessa istuimme sekaan seurailemaan tapahtumia. Pöydät täyttyivät hurjaa vauhtia. Pikkulapset ja sylivauvat kuuluivat tähän myöhäiseen juhlimiseen itsestäänselvästi (beibisitterinä jobbailu ei ilmeisesti kuulu kylän nuorison harrastuksiin?). Kerjäläisetkin olivat aloittaneet kiertelynsä, pöytien välissä kierteli jatkuvasti mustia aurinkolasien ja rantarolexien kauppaajia (näiltä ei kukaan ostanut mitään) tai paikallisia itsetehtyjen perunalastujen kauppaajia (joilla kauppa kävi sangen hyvin). Ainoina selkeästi erottuvina turisteina totesimme jossain vaiheessa olevamme hyvinkin joukosta poikkeavia: meitä oli vain kaksi, olimme vaaleita, emmekä koko ajan puhuneet toistemme yli. Puoli yhdeltä alkoi orkesteri tekemään soundcheckiä ja tunti siitä eteenpäin rupesi silmä luppasemaan ja käänsimme auton ratin kotiinpäin.

Juhlat olivat vasta alkamassa, vaan meidän päivärytmimme oli erilainen.

Ratsastusretki luonnonpuistoon

Aivan, kävimme ratsastamassa. Ostimme infotytöltä liput € 22,-/hlö 2h ratsastelua. Lähtö olisi klo 19:00 kilpailevan hotellin edestä josta meidät vietäisiin "sinne missä hevoset ovat". Ajattelin niiden olevan valmiiksi jossain puistonreunalla mutta paksu vain-ja-ainoastaan espanjaa puhuva setä vei meidät loppuun ajetulla rover defenderillä talleille jossa jo pari muuta henkeä istuikin – huh – aika korkealla. Minä sain hyyyvin rauhallisen hevosen joka periaatteessa näytti nukkuvan. Hezzu sai kiivetä vireämmän valkoisen tamman selkään joka uhkaavasti kuopi hiekkaa ja puuskutellen hulmutti harjaansa?? No ei nyt sentään ihan. Selkään siis ja matkaan. Ensin liikenteen seassa. Pelotti. Hezzu vilkutteli ja vaikutti hyvin tyytyväiseltä. Minun heppa oli selkeästi joukon hitain, en edes uskaltanut kunnolla hoputtaa kun en ollut varma pysynkö selässä enää jos ravia mennään. Kypärästä ei ollut kenelläkään jälkeäkään. Edes Hezzun "miten menee?"-huuteluihin en uskaltanut kuin nyökytellä.. voisihan olla että hevonen ärsyyntyy kovaäänisestä ulkomaankielestä ja laukkaa kenties puuhun? Hezzu yritti kerran saada heppaansa vaihtamaan jonossa paikkaa minun luokseni – tuloksena yleinen pärskyntä, hevosten kopistelu ja luimiminen, kaulan viskominen ja muutenkin jokaisen pollen hyvin selkeä kannanotto muuttuneeseen tilanteeseen. Pelkäsin jo Hezzun putoamista selästä, mies ei ole kuiten kuin kerran elämässään aikaisemmin ratsastanut (silloinkin tosin maastossa ja jopa laukkaa), vaan ei hätää, tämä ärähteli pollelle kuin kunnon hevosmies, pysyi selässä mutta suostui kuitenkin enemmittä keskusteluitta menemään hevosen mukana takaisin kolmen pollen päähän minusta.

Jossain vaiheessa rentouduin minäkin. Annoin pollelle lepo-ohjat (mitä ei eurooppalainen ratsastustyyli ikinä antaisi anteeksi) niin kuin joukon johtajasta alkaen jokainen teki ja istuin vain kyydissä ja katselin nummista maisemaa ja alhaalla kuohuvaa Atlantia. Saavuttuamme hulppealle näköalapaikalle sanoi ohjaaja koko näkymän sulkevan kaaren kädellään tehden: "Doñana" (luonnonpuisto). Samaan otteeseen näytti Hezzulle käsimerkein että otas nyt kuva. Hezzu oli ottanut matkan aikana jo luontokuvia, kääntyi siis ohjaajan ja muun ryhmän hämmästykseksi minuun päin ja otti minusta kuvan. Tässä vaiheessa loppui filmi.

Hiekkarannalle saavuttuamme innostui eräs tytär laukkaamaan – en tosin ollut varma oliko se hallittua laukkaa vai hevosen haluamaa laukkaa... Rannalta poislähtiessämme yritin kääntää hevosta muiden perään polun suuntaan. Vähänkin ratsastuksen alkeita harrastaneet tietävät, että vasemmalle mennään suunnilleen niin että vedetään vähän vasenta ohjaa ja painetaan oikealla pohkeella. Vaan ei tässä tapauksessa. Polle kääntää vaan päätään. Vedän kovasti ja painan. Hevonen yhtä ihmeissään kuin minä kääntää päätään ja uskollisesti tallustaa vedenrajaa suoraan eteenpäin (yritin kääntää siis poispäin merestä). Päästin taas ohjat ja ihmettelin hölmönä miten niin tää ei käänny? Mietin jo onko hölmöä tässä vaiheessa huutaa apua. Sitten kokeilin jotain uutta: Otin ohjat löysästi vasempaan käteen ja käänsin niin kuin länkkäreissä tehdään eli vaan ojensin käden ohjineen kaulan yli haluamaani suuntaan. Toimi. Hevonen kääntyi selkeästi helpottuneena tajutessaan lopultakin mitä räpiköintini oli tarkoittanut. Puhuimme lopultakin yhteistä kieltä.

Kielitaitomme karttui yhteiseksi jopa sen verran että loppuajasta kun halusin ravia, nostin vaan ohjia vähän (tuntuman ottaminen hevosen suuhun tuntui ohjaajan viittilöinnistä päätellen olevan kiellettyä tai muuten vaan outoa) ja sanoin että HOP. - En ollut uskoa tätä itsekään: Minä, joka olen muka joskus osannut vähän ratsastaa, olen tullut aikuisena siihen pisteeseen että käynnistän hevosen sanomalla HOP ja sammutan sen sanomalla SOOO. Mutta se totteli. Olin siis ihan tyytyväinen, Hop ja Soo.

Loppuratsastelu sujui mainiosti, talleille saavuimme ehjänä vaikkeivät jalat heti meinanneetkaan totutulla tavalla toimia. *auts*

Hintoja

Linja-automatka n 100km Matalascanas - Sevilla € 5,23
Olutpullo / Lasi viintä (ravintolassa) € 1,-
Jätskituutti € 1,65 Filmi 36 kuvaa Sevillan turistialueella € 7,- ja kyläkaupassa € 2,10
Aski tupakkaa € 2,00 (Phillip Morris)
Autonvuokra € 45,- 1.päivä. Vapaat kilometrit, täydet vakuutukset, palautettava täydellä tankilla

Ihmiset

Perhekeskeisyys oli joka paikassa avainsana. Lähes kaikki espanjankieliset olivat aina kolmen sukupolven voimin liikkeellä. Hajurakoa tuntemattomiin ei pidetty ainakaan siinä mittakaavassa kuin mitä on meilläpäin totuttu. Jos linja-auto oli tyhjä ja me istuimme keskellä, tulivat spanskit heti taakse/eteen istumaan eikä johonkin kauemmas. Sama rannalla tai ravintoloissa, kerääntyvät aina sinne missä muutkin ovat. Kieliongelmaa eivät espanjalaiset tunne. Puhuvat espanjaa välittämättä siitä meneekö perille vai ei. Joissakin tapauksissa vastasimme sujuvasti suomeksi. Jopa filmin kameraan ostin kyläkaupasta suomeksi – espanjalaiseen tyyliin häiriintymättä siitä ettei toinen ymmärrä.

Lyhykäiset

Ihmiset viittoilivat rannalla veteen, ihmettelimme vähän mikä siellä kelluu. Menimme katsomaan ja kas vain, valtava n 30cm läpihalkaisijaltaan oleva meduusa. Näitä meduusoja löytyi myös rannan hoitamattomalta alueelta hiekalta. Olivat uskomattoman painavaa löllöä - tikulla yritimme kääntää mutta ei siitä mitään tullut. Hyytelöä ja paljon! Espanjassa vallinnut yleislakko osui matkamme ajalle: hotellin asiakkaita informoitiin moneen otteeseen että palvelut supistuvat kyseisen päivän ajaksi jne.. sinä päivänä tarjoiltiin aamiainen ja illallinen kertakäyttölautasille. Piti viedä itse roskiinkin heh jännää. Hotellin baarissa oli eräänä iltana livelaulaja, hyvin lauloikin tämä setä. Keski-ikäiset tädit ja sedät tanssivat kuin tiistaitansseissa konsanaan. Lopuksi tuli flamencoa, lattialle jäi noin 15 paria. Oli eksoottista seurata miten kotirouvat muuttuivat tulisiksi (?) flamencanaisiksi, tepastelivat kantojaan kopsutellen, tekivät käsillään koukeroita, pyörähtelivät caballerojensa ympärillä, taputtelivat tap-tap-tap käsillään.. kertakaikkisen komeaa!! Talojen julkisivut, enkä tarkoita nähtävyyksiä vaan privaattirakennuksia, olivat paremmin hoidettuja kuin missään on tullut nähtyä. Kalterit ja ikkunanpuitteet moitteettomassa maalissa, ovikellot ja kyltit kiillotettuja, seinät pestyjä, kadut lakaistuja – lienekö yleinen tila Espanjassa vai olemmeko vaan osuneet kansalliselle siisteysviikolle??

Kohtaamisia

Rantakaupittelija: Rannoilla käveli edestakaisin miehiä joilla kaikilla oli jotain myytävää. Valitettavasti teksteistä ei saanut mitään selvää, yhden teksti kuulosti tältä: Fantalarikakokalarikakokalakola jne. Toisen taas: Amarjammevekamaroooo…
Ei siis ihme että tilasimme "väärää". Pysäytimme yhden rantasedän ja sanoimme toivekkaasti "Helado" (jätskiä) ja setä siihen että ei oo kuin juomia vaan. Varmaan ajatteli että voi TAIVAS hän huutaa koko ajan mitä on saatavilla ja sitten tilaavat just sitä mitä ei oo.

Vuokra-automme piti palauttaa täydellä tankilla. Emme olleet ajaneet kuin reipas 60 km joten bensaa ei nyt ihan mahdottomia ollut mennyt. Ajoimme huoltsikalle jossa oli palvelu. Bensapoika avasi tankkimme ja kysyi että paljonko. Hezzu siihen että täyteen kiitos. Bensapoika ehti justiinsa laittaa pistoolin tankkiin kun napsahti jo että on täynnä. Ei meinannut uskoa vaan yritti tankata lisää. Naps, täynnä. Kysyvä katse meihin - nauratti kovasti. Täyteen juu, vaikka ei ois kuin kaksi litraa kulunut.

Kohtasimme tutun suomalaisen Sevillan linja-auto-asemalla; Pandan Pepe-lakupötkö hymyili meille kioskista. Ostimme heti kahdeksan.